Valokuvia elämästäni

Valtava juhlaviikko on tullut päätökseensä. Perheessä on vietetty kaksia syntymäpäiviä ja juhlittu jälleen yhden lukuvuoden päättymistä. Jäljellä on vain epämääräinen kasa syömättömiä herkkuja, roskia ja hieman ylensyönyt olotila. Mielestäni vuosi kulkee lukuvuosi-kalenterin mukaan eikä talvella vuotta vaihtavan peruskalenterin mukaan. Kevätjuhlien aika on siitä niin erikoinen sekoitus tunteita, että samaan aikaan juhlimme elämän seuraavaa vaihetta ja hyvästelemme vanhaa. Siinä missä minä kyynel silmässä mietin ajan nopeaa kiitämistä, hyppää nuori tai lapsi silmät kiiluen kohti lomaa ja uusia asioita. Kiireellä kohti aikuisuutta.


Lahjaksi tyttäreltä saamani ja kukkarona käyttämäni pussukka on suorastaan törkeässä kunnossa. Uusi lompakko on vaiheessa tämän purkaminen ja kaavojen piirtäminen mallin mukaan. Kiireysluokka yksi.



Suvivirsi saa aina liikuttumaan ja kaikkien elämäntapahtumien rajallisuus on alkanut muuttua näkyväksi, kun ymmärsin, ettei minulla ole enää edessä kuin muutama kevätjuhla, joihin osallistun vanhempana. Lasten ollessa pieniä ja elämän sykkeen ollessa kiivaimmillaan, en edes ymmärtänyt miten paljon viimeisiä kertoja elämään mahtuu yhä tihenevään tahtiin. On viimeinen päiväkotipäivä, on viimeinen päivä ala-asteella, on viimeinen lapsi koululaisena, on viimeinen kerta pitämässä buffettia harrastusjoukkueen turnauksessa. On viimeisiä kohtaamisia opettajien, vanhempien ja ystävien kanssa. 


Jos valokuvien määrästä voisi päätellä rakkaimman perheenjäseneni, niin tässä hän on. Piimäkakku. 
Hänestä on kyllä useita kuvia, jostain vinksahtaneesta syystä, mutta itsestäni ei ole juuri yhtään kuvaa. 


Olen huono kuvaamaan asioita. En juurikaan valokuvaa itseäni, tapahtumia tai perhettäni. Ajattelen, että jos ihmisen kuuluisi kantaa koko eletty elämänsä valokuvan tarkasti mukanaan, niin ihminen muistaisi sen ilman valokuviakin. Silti hämmennyin katsoessani puhelimen valokuvakansiota. Kuvia ompelukoneista, kakusta, kangassilpusta ja tien varteen heitetystä roskasta. Näitäkö kuvia aion katsoa hyvin vanhana? Hetken iski paniikki. 


Ja seuraavaksi rakkain sukulaiseni taitaa olla piimärieska, sillä perhejuhlista ei tullut otettua yhtään kuvaa, mutta näistäpä on. Voin sitten vanhana miettiä, miten söpöjä nämä rakkaat rieskat olivatkaan koulujen loppuessa vuonna 2022.


 
Onneksi ymmärsin vaihtaa puhelimen valokuvakansiota ja silmille hypähti sadoittain lasten itsensä lähettämiä selfieitä, kuvia hiusrajoista, kuvakulmia, joissa pääosan varastavat sieraimet, käsistä kasvojen edessä, hirviö kasvonaamiossa ja irvistys, jonka on ehkä aiheuttanut lähettämäni omasta mielestäni hulvattoman hauska vitsi. Nekin kuvat olivat hetkiä, jotka tavallaan elivät vain sen hetken. Jälkikäteen on vaikea sanoa, mikä viesti olikaan piilotettu kuvaan, jossa näkyy vain otsa. 



Kolmanneksi elämän tapahtumaksi, jonka halusin ikuistaa nousi tämä naapurin saama vanha ompelukone, jota olen putsannut ja koeajanut pitkin viikonloppua.



Toivonkin, että oikein vanhanakin osaisin elää hetkessä. Että menneisyys kulkisi minussa mukana, mutta etten uppoaisi siihen. Että eläisin sitä päivää jota milloinkin elän enkä jäisi asumaan vanhoihin valokuviin. Sillä jos eläisin vanhuuteni muistellen nykyisen puhelimen kuvakansion kuvia, voisin väittää varmaksi joskus kuvanneeni piimäkakun, tunteneeni nuoria ihmisiä, joista näkyy vain otsa tai puolikas pää ja nähneeni maassa lukuisia roskia, joita olen syystä tai toisesta halunnut kuvata.  Entä mitä kuvani kertovatkaan minusta jälkipolville tai viestivät ajastamme 1000 vuotta jälkeemme tuleville tutkijoille? Harmi, etten ole ole silloin kuulemassa.

-Heidi


Kommentit

  1. Ai että mä tykkään lukea/samaistua sun juttuihin. Niin kiva että oot takasi täälä.. Jotenki tykkään enempi blogeista ku muista some jutuista/kanavista, ja sitäpaitsi ite "somettomana" blogeja ainaki toistaiseksi pystyy lukea ilman että itellä on tili (ig/fb ei nää juuri mitää). Jatka vaan, mä ainaki oon mukana🌞

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että blogeilla on lukijoita vielä, sillä somekanavat ovat vieneet nopeudellaan monen huomion kokonaan :D

      Poista
  2. Mun mies on kyllä sun kanssa samoilla kuvauslinjoilla, tosin kun se syö lihaa niin ne kuvat on joulukinkusta ja grillauksesta, mutta oon joskus sille kuittaillut että tärkeimmät onneksi on aina kuvissa, eli ruoka, eikä vaimo tai lapset.
    Mukava kuulla, ettei mies ole yksin tän kuvailuharrastuksensa kanssa.=D
    Ja ihanaa kun taas kirjoitat, taukosi aikana luin koko blogin uudestaan läpi inspiraationa, ostamattomuutta kun itsekin tavoittelen, mutta huomattavasti huonommalla menestyksellä kuin sinä.
    -k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten lohduttavaa kuulla, että joku toinenkin vanhana huomaa omaavansa vain ruokakuvia :D Tavoitellaan yhdessä ekologisuutta ja ostamattomuutta, kun se on välillä niin vaikeaa kaikille.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit