Työmatkaliikunnan lähtemisen vaikeus

 En sano, että viime viikon räntäsateessa mieleni lauloi onnesta ajatellessani kylmää ja kosteaa viimaa, joka minulla olisi vastassa ulkona. Päinvastoin, toivoin voivani jäädä kotiin, kääriytyä peiton alle ja nukkua epämiellyttävät ilmat pois. Ajatus tulevasta matkasta oli vastenmielinen. Tällaiset ajatukset ovat usein aamulla mielessäni. Eivätkä ne koske vain työmatkaa, vaan yleisesti aamulla ajatukset tuntuvat olevan negatiivisempia ja ennustavan kamaluuksia tulevalle päivällä ilman mitään kunnollista syytä. Aivan, kuin aivot eivät käynnistyisi kunnolla, vaan kiukuttelisivat. En jaksa polkea, en jaksa työpäivää, hyi miten pitkä päivä edessä, blaah...

Ennakointi auttaa aamuisessa kamppailussa. Kun kaikki on valmiina, on vähemmän tekosyitä olla toteuttamatta suunnitelmiaan. 

Työmatkaliikunnan yksi parhaita puolia on, että se vaientaa kiukkuiset aamuaivot. Tavoitteenani on vain päästä ovesta ulos kuuntelematta omia ajatuksiani, jotka ennustavat kaikkea tylsyydestä niihin epämiellyttäviin tehtäviin, joita edessä on. Ovesta ulos päästyäni olen päivän voittaja. Pyöräillessä, kävellessä ja juostessa kroppa herää ja mieli hiljenee. Ja töihin päästyäni olen jo positiivisella asenteella ja tyytyväinen tulevaan. Miten suuri ero onkaan tapahtunut aivojen näkövinkkelissä 30- 40 min happihyppelyn ja kevyen liikunnan aikana. Lähtemisen paradoksi on se, että mitä kauheampi ilma, niin sen voimakkaammin aivoni yrittävät estää minua lähtemästä ja sen kovemmin ne kiukuttelevat, mutta perille päästyäni kauheassa koiran ilmassa polkemisen jälkeen olen tyytyväisempi ja paremmalla tuulella kuin yleensä. 

Välipalat teen edellisenä iltana, ettei vahingossa unohdu matkasta tai ettei niiden valmistaminen aiheuta kaaosta aamuisin. Pieni pullollinen on syönyt kaksi pientä punajuurta, kolme pientä porkkanaa ja yhden omenan

Miksi aivot niin herkästi ennustavat kauheuksia ja yrittävät saada minut toimimaan vastoin asioita, jotka ovat minulle hyväksi? Miksi ne ohittavat faktojen, todennäköisyyksien ja perustyytyväisen elämänasenteenkin tuoman tiedon hyvästä päivästä ja alkavat ennustaa mieluummin tuhoa, kuin suoltavat positiivia kannustushuutoja? Tiedän onnekseni, ettei aivojen aamuinen nihkeily ole kuin heräämisprosessi, jonka osaan jo vaientaa hienosti ennakoimalla laittamalla kaiken valmiiksi edellisenä iltana, tekemällä kaikki muut työmatkavaihtoehdot vielä hankalammiksi ja ajattelemalla sitä fiilistä, kun on päässyt perille. Jos joku kuulisi miten aivoni puhuvat aamuisin, ei kukaan ikinä uskoisi, että rakastan työmatkaliikuntaa, pyöräilyä ja aamuisia hetkiä vain itselleni. 

Laiskana kokkaajana teen sunnuntaisin viikon eväät pakkaseen valmiiksi. Tämän viikon eväs on vegaaninen kaalilaatikko. Perjantaina syödessäni viidettä annosta samaa lounasta, olen haltioissani, että viikonlopun vaihtelevat lounaat ovat pian edessäni. 

En sano, että tänään lämpötilan ollessa nollassa ja auringon lupaillessa täydellisestä pyöräilysäätä olisin paljoa innokkaampi lähtemään liikkeelle. Ja tämä kaikki kohdistuu intohimooni. Ajatelkaa miten paljon vastustusta aamuaivot keksivät, jos edessä olisi jotain vähemmän mukavaa kuin rakas harrastus.

Nyt juon kahvin, käyn sisäisen keskusteluni loppuun ja hyppään pyörän selkään.

Nähdään taas huomenna nyrpeät aamuiset ajatukset.

-Heidi