Luopumisvaikeuksia

Tavaran karsimisen himo on taas iskenyt minuun. Huomaan, että ahdistus tavaraa kohtaan liittyy vahvasti kiireen tuntuun. Töiden jälkeen olen hurjan väsynyt eikä jaksa edes laittaa takkia naulakkoon. Kokkailun jälkeen ei jaksa siivota keittiötä ja kaikki astiat, kattilat ja tähteet jäävät tiskipöydällä ja ruokapöydälle odottamaan raivausta, Puhtaan pyykiin kasa tavoittelee kattoa, mutta ei jaksa viikata niitä kaappeihin. Silloin huomaan, että tavara alkaa ahdistamaan ja haluan siitä eroon. Sotkuisuus moninkertaistuu kiireessä ja kaappeihin järjestelty tavara jää näkyville. Sohvalla syödessäni päivällisen sijaan leipää ja kahvia katselen tavaroita ja totean, että kaikesta ostamattomuudesta ja karsimisesta huolimatta niitä on liikaa. Haluan jätesäkin ja sulloa kaiken pussiin ja viedä sen yön pimeydessä suoraan sekajätteeseen, Tunnen oloni laiskaksi, kotini rumaksi ja kaaoksen kaiken syöväksi hirviöksi.

Kuva on ensimmäisiä kuvia blogin alkuajoilta. Jäljellä on mustat takit, joita edelleen käytän joka päivä kuten tuolloin kuvan ottamishetkellä.

Viikonloppuna sitten siivoan viikolla tekemättömiä töitä. Pyykkiä viikatessa mietin, olisiko joku tavara jo tullut yhteistyön päätökseen ja mitä sille tekisin. Kädessäni on pusero, jonka ostamisen muistan hyvin. Siitä on aikaa, mutta muistan millaisessa tarjouksessa se oli. Olisikohan se ollut -70%, merkkivaate ja sellainen, jota en ilman alennusta edes harkitsisi. Muistan miten tunsin säästäneeni, tehneeni löydön ja miettineeni miten ihanalta näytäisin tässä puserossa. Katson karsimispinoa ja huomaan, että kasan jokaisen tavaran ostohetkellä minulla on ollut jokin mielikuva. Vaikka niistä on tullut arvotonta rojua, niin minä pidän niistä harhaisista mielikuvistani kiinni ja luopuminen on vaikeaa.

En koskaan käyttänyt puseroa. Kokeilin monesti ja heitin pesuun, mutta harvoin se oli päälläni tuntia kauempaa. Tuliko siis säästöä? Ei, tuhlasin 35e vaatteeseen, jota en käytä. Teinkö löydön? En, vaan tartuin kaupan syöttiin ja ostin tavaran, jota en tarvitse, vain koska se oli markkinoitu huimalla tarjouksella. Olinko ihana tämä pusero päälläni? Ei ainakaan siltä tuntunut. Päinvastoin pusero ei istunut päälleni ja sen väritys ja tyyli oli minulle liian vieras, vaikka itse vaate oli ihana. Loppupeleissä hävisin, vaikka kävelin kaupasta ulos voittajan fiiliksillä.

Kuva kengistä, myöskin alkuajoilta. Monista olen luopunut, osa on hajonnut ja osa edelleen käytössä. Hidasta muutosta näköjään.

 Ja nyt se voittajan fiilis nousee luopumisen hetkellä pintaan ja yrittää kieltää minulta järjen käytön. Ei tätä voi heittää pois, koska se on laatutuote, sanovat aivoni, jotka tulkitsevat merkkilogon varmuudeksi laadusta, vaikka lapussa lukee made in Bangladesh. Minulla ei ole laadun vahvistamiseksi mitään muuta perustetta, kuin vaatemerkin luoma imago, joka puhuu laadusta. Sen sijaan tiedot viittaavat selvästi samoihin halpatuotantoketjuihin, kun muutkin mielestäni vähemmän laadukkaat vaatteet.

En voi luopua tästä vaatteesta (ainakaan silputa sitä tuunausmateriaaliksi), koska se oli niin kallis. Tätä mantraa hokiessaan aivoni eivät tietenkään puhu maksamastani 35e hinnasta, vaan alkuperäisestä hinnasta, jota en maksanut, mutta jonka näkemnen sai minut tekemään ostopäätöksen. Miten hyvä löytö vaate olikaan, miten paljon säästinkään jne. Jos nyt luovun puserosta, en menetä ainoastaan 35e konkreettista summaa vaan itseasiassa häviän mielessäni alkuperäisen summan. Miten aivoni voivatkin toimia niin epärationaalisesti ja valikoivasti ja nähdä vain asioita ja faktoja, jotka tukevat jotain kokemaani tunnetta? Suorastaan mystistä.

Rakas pata, jonne voin iskeä ainekset ja mausteet ja jännityksellä odottaa, että mitä ja minkä makuista ruokaa ensi viikolla syödään.

Kolmenneksi aivoni näyttävät minulle mielikuvaa minusta ihanana tämä pusero päälläni. Vaikka olen kerran kuukaudessa sovittanut puseroa useamman vuoden ja todistanut mielikuvan vääräksi, niin kaupassa kokemani kuvitelmat yhdstettynä voittajafiilikseen on vahvempi tällä hetkellä kuin kaikki edessäni olevat todisteet tavarasta luopumisen puolesta. Tämä hiton pusero on löytö.

Sitten ravistelin päätäni ja työnsin puseron kassiin, jossa hilloan poistovaatteita, kunnes niitä on tarpeeksi jatkotoimenpiteitä varten ja jatkoin pyykkien viikkaamista. Siis mitä?! Se, joka sanoo, ettei tavara puhu meille, ei tiedä mistä puhuu.Se, joka sanoo, että ostamattomuus on vain tavaran ostamatta jättämistä, ei tiedä, että vihollinen on oma ajatuskoneistomme ja se on aina läsnä. 

Voiko olla mukavampaa asentoa? Katse sanoo, että älkää häiritkö. 

Onneksi siivosin ja karsimisen tarve kutistui normaaleihin mittoihin. Vihdoin laitoin sen puseron pois pyörimästä arjestani ja mielestäni. Sen puseron kohtalo oli aiheuttaa minulle turhaa työtä, sillä niin usein se on puhtaana päätynyt pyykkiin ja viikattavaksi. Että sellainen löytö.

-Heidi

PS. Lauantain postaus on muuttumassa selkeästi sunnuntaipostaukseksi. Kuka sanoo, että olen rutinoitunut? Hahaa.. Olenkin oikea hurjastelija.