Mitä kolme vuotta ostamattomuutta ovat pitäneet sisällään?

Aivan kohta on taas yksi vuosi mennyt eteenpäin ekologisemman elämäntapani myötä. Ajatukset pitäisi suunnata kohti tulevaa vuotta ja tehdä yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Neljäs vuosi alkaa jo muutaman viikon kuluttua. Neljäs vuosi ostamattomuutta,  kuluttamisen minimointia ja hiilijalanjäljen pienentämistä. Mitä nämä kolme vuotta ovat minulle opettaneet, antaneet ja vaatineet? 

Ostin kengät viime vuonna, kun uusi ostamattomuusvuosi pyörähti käyntiin. Olen käyttänyt näitä joka päivä pyöräillessä, töissä ja kävellessä. Siltä ne näyttävätkin, mutta reikä oli sentään liikaa. Onneksi sen sai paikattua ja kestävät vielä muutaman pyöräkilometrin ennen lopullista eroamme.

Ensimmäisenä vuotena fokus oli vahvasti ostamattomuudessa. Siinä valtavassa innossa, että elän kokonaisen vuoden ostamatta mitään, kulutan omistamani tavarat loppuun ja opettelen kierrättämään tekstiilijätettä. Sen sijaan, että kyseessä olisi ollut taistelua selviytymisen kanssa vaatteiden ja tavaran suhteen, vuodesta tulikin matka itseeni. Mihin tunteisiin ostan? Millainen olen kuluttajana? Mikä laukaisee ostamisen himoni? Suuria kysymyksiä, joihin tänä päivänäkin etsin vastauksia. Ensimmäisenä vuotena aloin myös ymmärtämään, etten kuluttamalla pääse omistamastani tavarasta eroon, vaan saadakseni seesteisen ja ylimääräisestä tavarasta vapaan kodin, minun pitää myös karsia, kierrättää ja luopua roinasta.

Ensimmäisen vuoden suurin anti olikin tavoitteen saavuttamisen lisäksi se, että suhteeni tavaraan, omistamiseen ja kuluttamiseen muuttuivat pysyvästi. 

Viime postauksen jälkeen paikkauspino alkoi kaihertamaan niin paljon, että päätin ryhtyä toimeen. Tämä jättipuseron kainalon reikä paikattu, samoin pyöräilyhanskat. Hurraa minä.

Toisena vuotena eteen astuivat toisenlaiset kysymysket. Edelleenkään ostamattomuus ei ollut ongelma, vaan se, että tavoitteet olivat hukassa ja kyllästyminen uhkasi. Ei sen suhteen, että olisin halunnut syöksyä ostoksille ja palata entiseen. Mietin lähinnä blogia ja sitä, mitä sanottavaa minulla enää olisi aiheen tiimoilta. Ensimmäisen vuoden innokas ja ahkera projektin dokumentoija minä tuntui sanoneen kaiken. Halusin viedä asiaa eteenpäin ja innostaa ihmisiä olemaan ekologisempia, kuluttamaan vähemmän ja olemaan juuri omalla tavallaan matkalla ekologisuuteen ja silti tuntui, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Onneksi se meni ohitse muutaman kuukauden hiljaiselolla ja omien tavoitteiden kirkastamisella. Blogin ulkopuolella tein kuitenkin suuria askeleita kohti ekologisempaa elämää ja omia tavotteita. Opiskelin ompelemista työn ohella, luovuin autosta ja lopetin somen käytön. Somen käytön lopettaminen ja suuri vähentäminen oli yhtä vaikeaa kuin oman kulutuskäyttäytymisen muuttaminen. Olenko enää olemassa? Löytääkö kukaan blogiani ja ilosanomaani ekologisesta elämästä, jos en ole mainostamssa sitä? Kunnes tajusin ettei sillä ole merkitystä, teen tätä koska pidän sen tekemisestä ja se riittää minulle.

Valtava lakanapino oli menossa poistoon, joten otin sen kudemateriaaliksi. Tässä menee aikamoinen tovi, kun revin nämä kuteeksi ja virkkaan uuden maton eteiseen. Vapisen työmäärästä jo näitä katsellessa.

Kolmantena vuonna somen käyttö väheni aivan minimiin. Jäljellä on vain kerran kuukaudessa oleva IG-päivä, jolloin käyn seuraamassa maailman menoa ja antamassa elonmerkkejä itsestäni. Taitoni omien vaatteiden tekemiseen kierrätysmateriaaleista ja jämäkankaista lisääntyi. Olen päässyt tilanteeseen, että useampana päivänä kaikki päälläni olevat vaatteet kenkiä ja rintaliivejä lukuunottamatta ovat itse tehtyjä. Se tuottaa jotain järjetöntä mielihyvän ja onnistumisen tunnetta. Keskityin yhä enemmän ruokahävikin minimoimiseen ja työmatkaliikuntaan, vaikka niiden parissa olenkin intoillut jo kauan ennen ostamattomuusprojektin alkamista. Opettelin tekemään podcast-jaksoja, joiden kautta pääsin taas puhumaan intohimostani ekologisuuteen ja vähällä elämiseen. Samalla sain luvan aloittaa uudelleen ostamattomattomuusprojektini, kun palasin podcastin kautta alkuaikojen tunnelmiin. Jakso jaksolta taitoni kehittyvät ja ehkä kolmen vuoden podcast- jaksojen tekemisen jälkeen jaksoni alkavat olla tasalaatuisia, aivan kuten ompelemisen harjoitteluun käyttämäni ajan kanssa on käynyt.

Joskus suuri herkku voi olla aika vaatimatonta ja ankean näköistä. Punajuurinäkkileivät ja suolakurkut. Voisin elää näillä ikuisesti.

Neljäs vuosi. Mitä sinä tuot tullessasi? Mitä tavoitteita minulla voisi olla sinua varten? En yhtään osaa sanoa tai arvata mitä sinusta kirjoitan ensi syyskuun lopulla, kun katson sinua arvioiden. Ole minulla armollinen, innostava ja vie minua eteenpäin.

-Heidi