(Eko)siivouksesta

 Ekologinen siivoaminen. Se tarkoittaa siivoamista, mutta ilman kemkaaleja. Muuten se ei ole kivempaa kuin tavanomainen siivoaminenkaan. Jos olet niitä ihmisiä (olen kuullut puhuttavan teistä ja kadehdin teitä), jotka rentoutuvat ja nauttivat siivoamisesta, niin silloin ekologinen siivoaminen on aivan yhtä tyydyttävää. Silti siihen siirtyminen oli pitkä prosessi tunnetasolla.

Arkista pakkopuuhastelua. Motivaatio nolla, mutta koskaan ei kaduta, että tuli tehtyä.

En heti tajunnut miksi etikalla siivoaminen ei aiheuttanut minulle samanlaista tyytyväisyyden tunnetta, kun katselin siistiä kotia. Mitä puuttui? Niin mikä? Tietenkin puhtauden tuoksu, eli lisättyjen kemikaalien tai puhdistusaineen ominaistuoksu. Se raikkauden tunne, joka ei johtunut puhtaudesta tai siivouksen laadusta, vaan siitä että koti tuoksui keinotekoiselle sitruunalle. Toiset pesuaineet ovat tuttuja jo lapsuuden ajoilta, jolloin niiden tuoma tehokkuuden, huolenpidon ja ahkeruuden tunne ovat hellineet meitä. Muistan joskus kaataneeni raikkaantuoksuista pesuainetta rättiin ja pyyhkineeni kodin pintoja ennen vieraiden tuloa, jotta kotini edes haisisi puhtaalle ja antaisi minusta kodinhengettären hämäävän mielikuvan, vaikka kaaos oli ilmeinen. Tärkeintä oli puhtauden tuoksu.

Jotain tuoksua sitä on edelleen vailla, kun liotan sitruunaviipaleita etikassa ja tässä tulossa laventelietikkaa. Miten tuoksut ovatkin ihmiselle tärkeitä.

Vaikka tavaran väheneminen on helpottanut kodinpuhdistusta, lasten kasvamisen myötä ja ahkerasta (vaikka vastentahtoisesta) siivouksesta johtuen kotini on siistimpi kuin koskaan, niin välillä tuntuu edelleen, että joku puuttuu. Tuoksujen tuomat mielikuvat. Sitten töissä avasin sitruunaisen pesuanepullon ja olin lentää selälleni. Kaiken haaveilun jälkeen, sitruunainen tuoksu ei tuntunutkaa kodikkaalta, vaan pistävältä. Mietin miten olin lorautellut pesuaineita rankalla kädellä ja yli ohjeistuksen pesuveteen tai suoraan rättiin ja pyyhkinyt tasoja ja lattioita kodissani. Ilman huuhtelua, vaan kemikaalit lepäsivät tiskipöydän pinnalla. Työpaikkani ainoan vessan raikastin ei tuoksu raikkaalta, vaan kemikaalilta, jota olen pakotettu hengittämään voidakseni asioida muiden raikkauden tunteessa.

Taas yksi jättipusero töihin. Aina kuvaan samassa kohdassa, vaikka valaistus ei koskaan imartele. Se taitaa olla ainoa aina siisti kohta, johon ripustaa vaate. Vielä napit ja vyö, niin minulla on uutta päälle laitettavaa.

Ehkei ekologisuuteen siirtyminen ole vaikeaa siksi, ettemme haluaisi vaan siksi, että meillä on niin vahvoja muistoja, tunteita ja mielikuvia arkisista asioista, joiden kanssa joudumme muutoksen alussa painimaan. Eikä mielikuvaa, joka on iskostunut syvälle tunteisiimme, ole helppo voittaa. Kolmen vuoden jälkeenkin välillä muististani nousee mäntyisen puhdistusaineen  tuoksu lapsuudesta. Se muisto tuntuu puhtaammalle kuin etikkainen arkinen aherrukseni vaikken enää haluakaan niitä aineita kotiini. Luulen, että etikka ei koskaan saa samaa tunnetason silausta, vaikka siivoustulos on erinomainen.

-Heidi