Ylistyslaulu tylsyydelle

 Kun lapsena meillä oli tylsää, niin hetken valituksen (ehkei se ollut hetki, vaan piinallinen, usein toistuva ikuisuus vanhemmilleni) jälkeen keksimme jotain. Muistan, että lapsena olin lukenut kaikki pienen kirjaston lasten kirjat. En tiedä onko se  totta, vain onko se jokin tunne, kun en löytänyt yhdellä kertaa mitään luettavaa ja olen tehnyt siitä tunteesta itselleni lapsuusajan muiston. Ei sillä väliä, paljon luin kuitenkin. Tylsyys toi mukanaan luovuuden. Leikin, askartelun, paperinuket, hajuvesitehtaat ja värivesi-pullot (vanhoista tusseista liuotettuja värikkäitä vesiä). Joskus nuorempana tylsistyneenä saattoi leikata hiukset (lopputulos oli tuskin koskaan toivottu), lakata kynnet, tehdä kauneushoitoja, kirjoittaa päiväkirjaa tai vain kirjoittaa, piirtää tai lukea. Kun sain esikoiseni, olin pakahtua tylsyyteen. Toki iloitsin lapsestani ja hän oppi joka päivä jotain uutta ja ihailin maailman ihmeellisintä taputusta ylpeydestä halkeamaisillani. Mutta sen jälkeen minulla oli vielä 23h ja 55min kuluvaa päivää jäljellä. Aika seisoi. Niinä vuosina opettelin neulomaan, luin kirjoja ja kehitin päivärytmiä ja kasvoin vanhemmaksi. Tylsistyneenä leivoin, sisustin uudelleen ja sain tarmoa tehdä tylsinäkin pitämiäni asioita. Sitten tapahtui jotain ja minulla ei ollut enää tylsää.

Tylsyyden lisäksi somenkäytön vähentämisellä tai lopettamisella on muitakin etuja. Minä sain 2-3h lisää aikaa päiviini. 2h päivässä on 730 lisätuntia vuodessa.

Älypuhelin ilmestyi elämääni. Bussissa, kotona, sängyssä, leikkikentän laidalla, kahvitauolla ja jopa kassajonossa kaivoin puhelimen taskusta ja viihdytin itseäni sen tuomilla virikkeillä. Palkitsin itseäni töiden jälkeen sosiaalisella medialla ja iltapäivälehdillä. Sen sijaan, että olisin vain istunut, juonut kahvia ja pohtinut päivän tapahtumia, täytin pääni muiden elämällä, turhanpäiväsillä uutisilla ja keskusteluilla. Välillä provosoiduin ja puhuin ystävilleni, jonkun minulle tuntemattoman ihmisen vääränlaisesta mielipiteestä aivan turhanpäiväisestä asiasta. Välillä treffailin ja uppouduin viesteihin, profiilikuviin ja uuden suhteen viestittelyn soidintanssiin. Kerran hoksaava ja teräväkielinen tyttäreni sanoi suutuspäissään olevansa Facebook-orpo. Se järkytti. Ja jäi kytemään, mutta tuosta lauseesta kului muutama vuosi ennen kuin aloin vähentämään somen ja puhelimen käyttöä.

Viileyden tullen on ihanaa kaivaa villapadat laatikosta ja viedä ne tuulettumaan. Kesän lämmössä tuntuu,ettei ulkona riippuvat vaatteet tuuletu ja raikastu olenkaan. Kuvassa ensimmäinen neulomani villapaita. Kovin napakka minulle, mutta rakas.

Nyt kun Facebookin jättämisestä tulee kuluneeksi muutama vuosi ja olen tyhjentänyt puhelimen muustakin sosiaalisesta mediasta, enkä enää lue iltapäivälehtiä, on tylsistyminen tullut takaisin. Ei se tietenkään ole samaa kuin lapsena tai nuorena, sillä nykyjään se on alusta alkaen tervetullut tunne. Töiden jälkeen istun tuoliini, otan kahvikupin viereeni ja vain istun tai luen kirjaa. Kun mieleni on tarpeeksi levähtänyt työpäivän jälkeen, alkaa se vaatimaan tekemistä itselleen ja keholleni. On niin tylsää, että voisin hyvin laittaa tiskit ja aloittaa päivällisen kokkaamisen. Pojan ehdottaessa lukemaan englantia kanssaan, olen käytettävissä, sillä sehän on mukavaa tekemistä yhdessä. Pyykkejä laittaessa mieli työskentelee haavekuvissa ja uusissa ideoissa. Ihan omassa elämässäni.

Tämä Luoto-villapaita on taas turhankin väljä, mutta  ehdoton suosikkini. Tyttäreni toivoi minun neulovan itselleen slipoverin ja kaikki keskeneräiset jäivät uuden projektin jalkoihin. Olen vihdoin todistanut lapselleni taitoni ja aion lunastaa paikkani tässä orastavassa yhteistyössä. 

Tietenkin välillä on niin tylsää, että silmät ja kädet hapuilevat puhelinta, mutta noup.. Silloin en voisi saada selville, että mihin tylsistyneet aivoni minut seuraavaksi johdattavat, mikä kotityö on kuitenkin tarpeeksi kiinnostava, millaisen idean voin saada tai mihin projektiin huomaan kuin varkain ryhtyväni.

Olkoon tämä ylistyslaulu tylsyydelle. Mielikuvituksen, mielikuvien ja haaveiden kasvualustalle.

-Heidi

Ainoa neulomani neuletakki. Värikäs ja nappirivikin on turhan tiheä käytännöllisyyden kannalta. Silti joku mielihyvän aalto käy ylitseni aina, kun puen tämän päälleni.