Ihminen, kaiken herra vai osa luontoa?

Onko ympäristökriisi aatteen kriisi? Ainakin se on kriisi,  jossa joudumme kyseenalaistamaan monia aikaisempia itsestään selvyyksiä, opetuksia, aatteita ja omia arvoja.? Siksten Korkman pohtii kolumnissa asiaa Helsingin Sanomissa. Mistä aatteesta kumpuaakaan ihmisen oikeutus riistää luontoa, eläimiä ja elämää?

 Monissa lauseissa kolahtaa korvaan se perusajatus, että ihminen on luonnon herran, ylipäällikkö jonka tarpeiden tyydyttäjä luonto on. Ja meidän tarpeemme vain lisääntyvät, kuten kaikki olemme huomanneet, koko ajan vaatimmaksi. Esimerkiksi metsästysluvat; päättääkö ihminen kuinka monta hirveä maapallolla on sopiva määrä ja kuinka paljon niiden olemassa olo saa häiritä ihmistä. Kuka on se ihminen, joka päätttää, että nyt hirvet rasittavat elämääni ja talouttani liikaa? Bussipysäkillä on mainos, jossa kerrotaan, että jokaisen kaadetun puun tilalle istutetaan neljä puuta tilalle, mutta onko puut metsää, luontoa ja eläimiä varten vai yksi uusi puupelto hyödyntämään ihmisen tarpeita? Sitä ei ole mainoksessa kerrottu.

Ympäristökriisiä pitää annostella itselleen pieniä annoksina, ettei vaivu epätoivoon. Kaikki on hyvin, kun tuoksutat kauniista kukkaa eikä huomio keskity siihen, mitä samaan aikaan tapahtuu ymprilläsi. Hyvä niin.

Henkilökohtaisella tasolla ilmastokysymykset ja suhde luontoon on aivan yhtä monimutkainen ja ravisuttava. Mistä kumpuaa ajatukseni, että minulla on oikeus kaikkeen; kuluttaa, matkustaa, tuhlata ja roskata? Kuka sellaisen oikeuden on minulle antanut? Mistä kumpuaa niin vahvana ajatus, että minun mukavuudenhalu ja materialistiset toiveeni ovat kaiken yläpuolella? Tai että ihminen on kaiken yläpuolella? Että jokaisen meidän materialistiset halut ovat arvokkaampia kuin kokonainen planeetan ekosysteeni.

Ruukkuongelma. Vuodessa juoru valtasi koko ikkunan antaman valoisan pinta-alan. Ruukku jäi pieneksi, joten tein uuden tyttären jättämistä vaatteista ja proteiinipurkista. Leikkasin mokomalta juorulta siivet, mutta ei taida mennä kauan kun se jo rehottaa etiseen malliinsa.

Ajatus on mielenkiintoinen ja vaikea hahmottaa, sillä oman syvälle juurtuneen ja tiedostamattomien asenteiden taakse tai yli on vaikea katsoa. Kuin yrittäisi nähdä keskellä aavikkoa keitaan, jota ei ole näkyvissä. Kerran omia ajatuksiaan ravistelleena tulee ravisteltua niitä uudestaan. Ehkä keidas kuitenkin on olemassa, vaikkei sitä vielä näy.

-Heidi