Vuosi 2: Kesäkuu 4

Neljä kuukautta ja toinen vuoteni kuluttamisen vähentämistä tulee täyteen. Aika kulkee rivakoin siivin. Päivä voi olla loputtoman pitkä, viikko vähän jo lyhyempi, kuukausi vierähtää varkain ja vuosi hujahtaa silmän räpäyksessä. Tällä viikolla taas kerroin ostamattomuudestani, kun puhuimme uudesta kauppakeskuksesta Triplasta, joka aukeaa pian. 

Katsokaa, mitä näin tänään töissä. Aivan ihana tapa käyttää saappaat, joille ei löydy omistajaa. Uskokaa tai älkää, mutta päiväkotien ja koulujen nimettömien vaatteiden ja löytötavaroiden vuoret ovat valtavat. Tuntuu uskomattomalta, ettei kukaan kaipaa uusia ulkohousuja, saappaita, hanskoja jne. Onko tavara todella niin arvotonta, ettei uudet housut ole edes etsimisen arvoiset?

Miten innostuit tekemään tuollaista? Miksi? Kuinka kauan aiot jatkaa?

Välillä itsekin unohtaa mistä asia oikein alkoi. Sanon aina että pikkuhiljaa. Ensin aloin kierrättämään, sitten polkemaan työmatkoja (joka on oikeasti huonolla tolalla ja siihen pitää saada joku roti taas aikaan), ryhdyin vegaaniksi, aloin tarkkailemaan aiheeseen liittyviä uutisia, miettimään omia elintapojani ja siitä ajatus sitten lähti. Projektin myötä minulle on entistä enemmän herännyt kiinnostus kuluttamista kohtaan. Mikä määrittelee kuluttamistamme? Miksi minun tekee mieli tavaroita, joita en tarvitse? Miksi tavara tuottaa mielihyvää? Miksi ylikulutamme, vaikka tiedämme sen seuraukset? Näitä kysymyksiä tosin en maininnut vastauksessani, liian monimutkaista keveään ja leppoisaan kahvitaukoon. 

Omat hajonneet farkut ja pillkukangaspalanen. Koko on pieni, mutta aikuisen. 

Seuraavaksi toivottin yhtä tiivistettyä vastausta kysymykseen miksi. En halua kuulostaa miltään syyllistäjältä. Syyllistymisen tunne ei johda innostukseen, vaan usein aiheuttaa vastareaktion. Kuitenkin syyt kuluttamisen vähentämiseen ovat aika ikävät ja niitä on vaikea sanoa pehmeästi. On käytettävä elekieltä ja huumoria, jotta asia kuulostaa kepeältä. Se ei tarkoita, että vähättelisin asian tärkeyttä. Olen vain puhtaasti siä mieltä, että kepeä ja hauska asia saa jalansijaa ihmisten mielessä. Hyväntuulinen keskustelu jää positiivisena asiana mieleen ja kepeä vire saa ajattelemaan, että minäkin voisin tehdä jotain pientä. Kuulostaa kivalta. Tein siis pikku tiivistelmän muutamasta asiasta, joihin koen voivani vaikuttaa ostamatta jättämiselle. 

Kasa trikoosilppua. Paitojen hihoja ja jämäpaloja. Koska minulla on monta isohkoa projektia kesken ja yksi mattokin kesken ja unohdettuna, niin päätin tehdä tästä kasasta sitten...

Lopuksi sitten kysymys kuinka kauan aion jatkaa. Tähän vastaan aina, että on vaikea kuvitella palaavansa kuluttamaan entiseen tapaan. Kerron, ettei tavara vähene radikaalisti, vaan omien roiniensa kansa voi elää miltei ikuisesti. En oikeasti osaa vastata tähän mitenkään muuten kuin, että minulla on tunne, etten tarvitse juuri mitään. Ja jos tarvitsen, niin hankin sen. Vaikka ostamalla, jos asia on akuutti eikä muuta ratkaisua ole.

...maton?!!? :D Varmaan kaveriksi sille yhdelle keskeneräiselle matolle, jota teen vanhoista pyyhkeistä. Samaan jemmaan unohtuvat. Eikö ihminen oikeasti opi virheistään? Ei näköjään.

Olin paljon äänessä ja se on aina hiukan kiusallista. Sisäinen pikku-Heidi huutaa, että älä nyt hyvä nainen tee itsestäsi liian isoa numeroa. Toinen pikku-Heidi istuu toisella olkapäällä ja raakkuu, että nyt iske pieni innostuksen siemen kaikkien alitajuntaan. Jotenkin ilmapiiri tuntuu muuttuneen kahden vuoden aikana. Ekologisuus kiinnostaa. Enkä kokenut olevani outotyyppi, vaan outotyyppi, jossa oli positiivinen kaiku :D

-Heidi

PS. IG-lakkoon liittyen seuraava Ylen minidokkari. FOMO-fear of missing out. 

Lakko sujuu hyvin, mutta alitajunnassa pieni pelko, että pitäisi olla esillä.

Tilkuista kirjanmerkki. Luen puhelimesta aamulla uutiset. Päivän aikana käytän puhelinta vain viestittelyyn ja äänikirjan kuunteluun. On siis aikaa lukea :D