PÄIVÄ 359 (341)

Viimeinen kuukausi pyörähti käyntiin viikon alussa. Kuukausi, jolloin minun pitäisi käydä vaatteet läpi ja katsoa miten vuosi on niihin vaikuttanut. Tehdä viiltävä yhteenveto suurista muutoksista, joita olen kokenut ja lopussa kiittäen kannustaa kaikkia mukana seuranneita elämään ekologisemmin ja kuluttamaan vähemmän.

Rehellisyyden nimissä en usko saavani tehtyä tuosta mitään. Jos jostain ihmeen syystä minulla on hetki aikaa puuhata omiani, niin silloin lösähdän johonkin pehmeään istumaan ja vaivun välittömästi saamattomuuden koomaan. Ja hyvä niin, se tarkoittaa selkeästi, että tarvitsen arjen keskellä hieman aikaa vain olla.

Carcassonea flunssapotilaan kanssa. Tämä on ihan maailman paras peli, luota minuun. Opetellaan yhdessä tämä ensimmäinen peli ja sen jälkeen tajuat pelin idean ja voidaan pelata ihan tosissaan. Tykkäät varmasti. Ei tykännyt, mieluummin tuijottaa kuulemma seinää koko päivän :D Mikä höperö.

Kuitenkin päivien aikana paljon pohdiskelen kulunutta vuotta ja aina välillä mieleen nousee tärkeitä pointteja ja havaintoja (jotka sitten häviävät saman tien). Välillä minulta kysytään mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin vastaankin mielestäni nasevasti, mutta käytyä keskustelua ei enää löydy muistiarkistoistani enää koskaan. Syksy kaikkine velvollisuuksineen ja siitä selviytyminen on selkeästi vienyt kaiken aivotoimintani.

Kaikki vegaaniset uutuudet on pakko kokeilla, vaikka niistä harva selviää arkikäyttöön. Sen kunniaksi, että selvisin elossa kuluneesta viikosta, tämä pääsee koekäyttöön pitsassa. Ole pliis hyvää, äläkä pilaa pitsaani.

Vuosi on loppujen lopuksi niin pitkä aika, ettei enää voi muistaa mitä ajatteli vuoden alussa tai miten eli vuosi sitten. Se on niin pitkä aika siten, että siihen mahtuu monta kokemusta, onnistumista, vastoinkäymistä ja miljoonia ajatuksia ja pohdintoja. Samalla niin lyhyt, että sen alusta on vain hetki ja mitään ei oikeastaan ole edes ehtinyt tapahtua. Minä olin minä ennen projektia, projektin alussa ja olen edelleen sama minä, vaikka elämäntapani on muuttunut. 

Miten ihminen voi samanaikaisesti jatkuvasti muuttua ja pysyä samana? Ja miten sellaisen kuvaisi alussa mainitsemaani loppuspektaakkelia? Edellisen postauksen vastauksissakin monella kulutusta vähentäneiltä tuli samoja havaintoja, että elämä ei oikeasti muutu, vaikka lopettaa ostamisen (eli todistetusti siihen ei kuole, joten kaikki voisivat tehdä niin :D). Se mitä se antaa sen lisäksi, että se on ekologisesti järkevää ja oikea tapa tehdä, on jokaiselle henkilökohtaista. Toiselle mahdollisuuden olla luova ja tuunailla omistamiaan tavaroita, seuraava kokee ehkä selkärangan kasvua, joku iloitsee säästyvästä rahasta tai kotoaan vähenevästä tavarasta. 

Helsingin tyylikkäin nainen kulkee tänä syksynä upeassa Bauer-käsilaukussa. Niin sopivan kokoinen, kierrätysmateriaalista tehty ja (halvatun ruma) ainoa, jonka kiireessä löysin etten myöhästynyt bussista. Aluksi hävetti niin vietävästi, mutta sitten kun pääsin oman egoni ylitse ja huomasin, ettei ketään aamuruuhkassa kiinnosta, niin unohdin asian.. Miksi aina kotoa lähtiessä on varma, että kaikki katsoo ja ihmettelee juuri minua? Ihmisen ego on vahva näissä asioissa, se luulee maailman pysähtyvän, jos teet jotain vähänkin erilailla.

Ehkä sillä ei olekaan väliä miten vaatevarastoni on muuttunut tai mitä elämää mullistavaa olisin vuoden aikana oppinut. Ehkä vain se, että olen löytänyt tapani elää ekologisemmin ja haluan niin jatkaa eteenpäin, on riittävä yhteenveto kuluneesta vuodesta. Yhteenvetona yhtä arkinen kuin kohta koittava ostopäivä, jolloin kuvaan itseni lipeän ja kangassaksien kera. Ja juuri sellaista kuin elämä itsessään, samalla hetkellä äärimmäisen tavallista ja äärettömän mielenkiintoista.

-Heidi

Flunssan takia en ole voinut pyöräillä, mutta käytin auton sijaan julkisia, vaikka työ- ja koulumatkat veivät niillä reippaasti yli tunnin suunta. Aikaa neuloa, kuunnella musiikkia ja miettiä mitä koko juna ajattelee Bauer-kassistani :D